Ja niin tarinani alkoi

Herätyskello soi. Toi jumalaton piippaus. Sammutin sen vaan ja heittäydyin takasin sänkyyn. En kuitenkaan enää halunnut nukkua. Hyvä, että se soi. Olin niin kyllästynyt niihin painajaisiin. Ajattelin, ettei ne lopu ikinä. Ja olin oikeessa. Suin molemmilla käsillä mun kynittyjä hiuksia. Ennen ne oli pitkät. Mut se oli ennen. Nyt kaikki on toisin.

Se oli 5 vuotta sitten. Olin 15. Tiesin ja osasin kaiken. Maailma vaan odotti mua. Mulla oli haaveita ja suunnitelmia. Olin nuori ja kaunis. Pitkät hiukset ja hymy. Ja kaiken piti mennä suunnitelmien mukaan.

Sillon se ei ollut se herätyskello, vaan äiti. ” Vera, nyt ylös sieltä sängystä!” Ja mähän nousin. Sillä oli tärkeetä et ehdin meikata ja laittaa hiukset ennen koulua. Aamusin ei mitään tärkeempää ollutkaan. Mun suurin murhe oli, etten ollut ehtinyt tekemään sitä ruotsin ainetta, mikä piti tänään palauttaa.

 Mä tykkäsin koulusta. Oli kiva nähdä kavereita. Mea ja Veronika teki koulusta käymisen arvosta. Meillä oli aina niin hauskaa. Me oltiin ”ne kolme”. Nyt se on vaan ne kaks ja mä.  Mä en vilkassut peiliin ennen ku lähdin kävelemään. Mä asuin siinä peilin edessä. Se oli mun pyhättö. Ei kouluun voinut mennä jos ei oo aamulla vähintää 40 minuuttia viettänyt siinä. Äiti oli ylhäällä, isä oli töissä. ”Mä tuun tänään vasta viideltä, viet sitten koirat ulos kun tuut”. Mä mutustin vaan leipää ja pidin katseen pöydässä. ”Kuulitko sä?” Se kysyi. ”Joojoo..” ”No moikka sit.” Oli helpompaa kun ei puhuttu mistään oikeista asioista. Halusin pitää kaiken pinnallisena. Se oli hyvä niin.

Veronika ja Mea oli jo koulussa kun tulin. Mä hymyilin. Ja miks en ois hymyillyt? Kaikki oli hyvin. Mulla oli ihanat ystävät, ihana poikaystävä ja ihana elämä. Elämä hymyili, miks en mäkin? Se päivä meni samallain kuin muutkin. Me naurettiin, opiskeltiin, syötiin ja puhuttiin. Ja meistä puhuttiin. Mut se oli vaan kivaa. Ajattelin et kaikki huomio on hyvästä. Miks muuten meillä olis aina ne lyhkäset hameet ja tiukat paidat?

”Tuutko sä perjantaina sinne Ainon bileisiin?” Mea meikkas samalla kun se kysyi. Veronika kattos mua odottavasti ja mä huokasin. ”Kai mä tuun, mut mulla ei oo yhtään rahaa bisseen. Vituttaa olla selvin päin.” Pyydä teiän äitiltä.” Helppo Veronikan oli sanoa, se sai kaiken mitä halus. ”Joo, ehkä.” Mä vihaan äitiä kun se anto mulle rahaa. Jos oisin ollu rahaton ja juomaton kaikki olis ehkä nyt erilailla. ”Joonas tulee myös niin kyllä mäkin tulen.” Joonas oli eri koulussa kun me. Mutta ei se haitannut, me nähtiin silti melkeen joka päivä. Ja totta kai mä menin jos sekin oli menossa.

Perjantai tuli nopeesti. Oltiin Veronikalla yhdessä laittautumassa kaikki kolme. Kuunneltiin musiikkia ja juotiin. Illalla mentiin yhdessä bussilla Ainolle. Joonas soitti ettei se pääsekkään tulemaan. Se menikin kavereitten kanssa johonkin muualle. Mua vitutti ja aloin juoda enemmän. Mä en muista siitä illasta kovinkaan paljoa… Mutta mä muistan ne kasvot. Mä huomasin jo aikasemmin ku se tuijotti mua. En tiennyt sen nimeä. Siinä oli jotain outoa, se ei hymyillyt ollenkaan, tuijotti vaan. Mutta en osannut ajatella siitä mitään. Tottakai se katsoi mua, kaikkihan mua katsoi.

 Kello oli jo tosi paljon kun Joonas soitti mulle. Menin ulos puhumaan sen kanssa. Se sanos, että se rakastaa mua ja pyys mut niille aamulla. totta kai mä halusin mennä. Kun mä lopetin sen puhelun se tyyppi oli tullut kans ulos. Kaikki muut oli sisällä, ne pelas pokeria. ”Miks et sä pelaa pokeria?” Kysyin kun se hiljasuus alko ahdistaa. ”En mä osaa.” ”Ai. En mäkään.” Se tuli lähemmäks ja koski mun hiuksiin. ”Sulla on kauniit hiukset, ne on tosi pitkät. Ja oot muutenkin kaunis.” ”Öö kiitos.” Mä yritin ohittaa sen ja mennä sisälle mut se tarttus mua olkapäästä kiinni. ”Hei, mulla on kylläkin poikaystävä.” Se ei sanonut mitään, otti vaan mua kädestä ja alko vetämään kauemmas varjoihin. En mä tajunnut sanoa mitään kun olin niin pihalla siitä tilanteesta. En tajunnut mitä se aikoo. Kunnes oltiin siellä puitten suojassa. Se alko koskea joka puolelle. Mä yritin estää. Yritin vetäytyä irti, mut se oli liian vahva. Ja mä olin humalassa. Aloin itkeä. Sanoin sille ”Lopeta tai mä alan huutaa.” Ei sitä kiinnostanut. Kunnes sit yritin huutaa. Se pisti käden mun suulle ja sanos että tappaa mut jos en oo hiljaa. Mä itkin kun se kaatoi mut maahan. Yritin pistää vastaan mut siitä ei tullut mitään. Se oli edelleen liian vahva mulle. Mä itkin ja mun voimat loppus. Mä itkin kun se hengitti mun naamaan. Mä itkin kun se löi mua. Mä itkin ja itkin ja luulin ettei se ikinä lopu. Mä itkin, koska se sattus. Itkin, koska Joonas ei ollut siellä. Itkin, koska se vei multa sen ainoan asian mikä oli yksin mun. Ja mä itkin, koska mulla oli kylmä.

Se lopetti. Mä jatkoin itkemistä. Se vaan häipys pois. Ja mä makasin maassa. Itkemässä. Mä kuulin kun sieltä talosta kantautus ääniä. Ne nauro ja oli ilosia. Kaikki oli hyvin. Niin kuin mullakin oli vielä pari tuntia sitten. Aamulla olin onnellinen. Olin kaunis. Olin vapaa. Kunnes kaikki muuttui.