Seuraava aamu oli aivan hirveä. Olin yöllä päässyt kotiin jonkun kaverin kaverin kyydissä. Aamulla kun heräsin makasin vaan sängyssä ja puristin silmiä kiinni ja yritin ajatella jotain muuta. Mitä tahansa muuta. Sitä mä tein monta vuotta ton jälkeen. Suljin sen pois mun mielestä. Kerran koulussa katottiin se "sano että rakastat mua". Mä viittasin vessaan ja olin siellä lopputunnin. Kun opettaja tuli kattomaan sanoin että tais tulla oksennustauti.
Kun vihdoin sain itteni ylös sieltä menin peilin eteen. Mun poskessa ja ohimossa oli mustelmat ja pienii veriviiruja. Mut ei niitä ollut vaikee piilottaa. Mä leikkasin otsahiukset. Peittämään sen ohimon.
Koko viikonlopun mä istusin mun huoneessa. Äiti tiesi et jotain oli vialla. Mut me oltiin molemmat onnellisempia kun se ei yrittänyt udella. Ja se ties sen. Joonas oli tekstannut. Sanoin et olin kipee enkä voinu tavata. se lähetteli paranemis viestejä sydämmillä. Sunnuntaina mä ekaa kertaa menin syömään. Mulla oli kauhee nälkä mut se tuntus hyvältä. Sillon ajattelin sitä nälkää ja sitä kun maha sattu. Enkä sitä perjantaita. Mä söin mahan täyteen eikä enään ollut nälkä mut se tarkotti ettei ollut mitään muuta ajateltavaa. Kiitin ruuasta niinku aina ja menin alakertaan mun huoneeseen. En kestänyt siellä kun hetken. Lukittautusin vessaan ja oksensin. Oksensin vaan kaiken ulos. Ja se tuntus hyvältä. En tiiä osaanko selittää sitä tunnetta.. Ihan ku oisin oksentanu ulos kaiken se pahan. Kaikki huolet ja murheet, ja sen hetken tuntus taas paljon kevyemmältä. Mut se palas aina takas. Eli se piti tehdä aina uudestaan.
Koulu alko taas maanantaina. Mä olin niin onnellinen et ehtisin viikonlopun aikana keksimään mikä autto sitä oloa. Mä edelleen kieltäytysin ajattelemasta sitä. Mun päivärytmi alko muotoutua. Jokanen päivä oli samanlainen. Aamulla heräsin viime tingassa ennen koulun alkua. Käytin sen vähän ajan siihen että yritin mahdollisimman nopeesti ja tarkasti meikata ja laittaa hiukset. Keskittysin siihen koko ajatuksen voimalla. Aamulla koulussa keskittysin tunneilla jokaiseen sanaan minkä opettajat sanos. Tein kaikki tehtävät huolellisesti. mun arvosanat alko nousta ja aloin saamaan ne tehtävät valmiiksi liian nopeesti. Niinpä käytin sen ylimääräsen ajan siihen et laskin keskittyneesti tunteja, minuutteja ja sekunteja ruokailuun. Ilman ruokavälkkää en ois selvinny päivistä. Söin Veronikan ja Mean kanssa niinku aina. Sen jälkeen lähdin aikasemmin tunnille, mulla oli onneks ruokailun jälkeen eri aineita ku niillä. Menin aina vessaan ja sain taas kaiken pahan ulos. Se helpotti. Kunnes taas alko iltapäivällä tulla takas. sillon tein samaa ku aamulla ja odotin että pääsen kotiin taas syömään.
Mä kammosin koko ajan sitä hetkeä kun mun pitää tavata Joonas. Mä mietin koko ajan mitä sanon sille. Mä en vaan voinut kertoo totuutta. Et enää en kestä, että se tai kukaan muukaan koskee muhun. Mä olin liian pelkuri et oisin sanonut sille sen kasvotusten. Mä keksisin syyn ja tekstasin sille. Mä väitin et petin sitä. Se toimis paremmin ku luulinkaan. Se ei enää yrittäny ottaa yhteyttä eikä mun tarvinnu selitellä mitään. Tuntu ku mun sydän ois murtunu mut ei se oikeestaan haitannut. Koska se oli jo murtunut niin moneen pieneen palaseen ettei yks lisää tuntunut missään.
Mulla oli vaan se yks asia mikä autto mua. Oksentaminen. Ja päätin et mieluummin kuolen ku lopetan sen. Mulla oli vaan yks ongelma. Se sano mua kauniiks. Ja mä en halunnu olla kaunis. Sille piti tehdä jotain.
maanantai 16. tammikuuta 2012
torstai 12. tammikuuta 2012
Ja niin tarinani alkoi
Herätyskello soi. Toi jumalaton piippaus. Sammutin sen vaan ja heittäydyin takasin sänkyyn. En kuitenkaan enää halunnut nukkua. Hyvä, että se soi. Olin niin kyllästynyt niihin painajaisiin. Ajattelin, ettei ne lopu ikinä. Ja olin oikeessa. Suin molemmilla käsillä mun kynittyjä hiuksia. Ennen ne oli pitkät. Mut se oli ennen. Nyt kaikki on toisin.
Se oli 5 vuotta sitten. Olin 15. Tiesin ja osasin kaiken. Maailma vaan odotti mua. Mulla oli haaveita ja suunnitelmia. Olin nuori ja kaunis. Pitkät hiukset ja hymy. Ja kaiken piti mennä suunnitelmien mukaan.
Sillon se ei ollut se herätyskello, vaan äiti. ” Vera, nyt ylös sieltä sängystä!” Ja mähän nousin. Sillä oli tärkeetä et ehdin meikata ja laittaa hiukset ennen koulua. Aamusin ei mitään tärkeempää ollutkaan. Mun suurin murhe oli, etten ollut ehtinyt tekemään sitä ruotsin ainetta, mikä piti tänään palauttaa.
Mä tykkäsin koulusta. Oli kiva nähdä kavereita. Mea ja Veronika teki koulusta käymisen arvosta. Meillä oli aina niin hauskaa. Me oltiin ”ne kolme”. Nyt se on vaan ne kaks ja mä. Mä en vilkassut peiliin ennen ku lähdin kävelemään. Mä asuin siinä peilin edessä. Se oli mun pyhättö. Ei kouluun voinut mennä jos ei oo aamulla vähintää 40 minuuttia viettänyt siinä. Äiti oli ylhäällä, isä oli töissä. ”Mä tuun tänään vasta viideltä, viet sitten koirat ulos kun tuut”. Mä mutustin vaan leipää ja pidin katseen pöydässä. ”Kuulitko sä?” Se kysyi. ”Joojoo..” ”No moikka sit.” Oli helpompaa kun ei puhuttu mistään oikeista asioista. Halusin pitää kaiken pinnallisena. Se oli hyvä niin.
Veronika ja Mea oli jo koulussa kun tulin. Mä hymyilin. Ja miks en ois hymyillyt? Kaikki oli hyvin. Mulla oli ihanat ystävät, ihana poikaystävä ja ihana elämä. Elämä hymyili, miks en mäkin? Se päivä meni samallain kuin muutkin. Me naurettiin, opiskeltiin, syötiin ja puhuttiin. Ja meistä puhuttiin. Mut se oli vaan kivaa. Ajattelin et kaikki huomio on hyvästä. Miks muuten meillä olis aina ne lyhkäset hameet ja tiukat paidat?
”Tuutko sä perjantaina sinne Ainon bileisiin?” Mea meikkas samalla kun se kysyi. Veronika kattos mua odottavasti ja mä huokasin. ”Kai mä tuun, mut mulla ei oo yhtään rahaa bisseen. Vituttaa olla selvin päin.” Pyydä teiän äitiltä.” Helppo Veronikan oli sanoa, se sai kaiken mitä halus. ”Joo, ehkä.” Mä vihaan äitiä kun se anto mulle rahaa. Jos oisin ollu rahaton ja juomaton kaikki olis ehkä nyt erilailla. ”Joonas tulee myös niin kyllä mäkin tulen.” Joonas oli eri koulussa kun me. Mutta ei se haitannut, me nähtiin silti melkeen joka päivä. Ja totta kai mä menin jos sekin oli menossa.
Perjantai tuli nopeesti. Oltiin Veronikalla yhdessä laittautumassa kaikki kolme. Kuunneltiin musiikkia ja juotiin. Illalla mentiin yhdessä bussilla Ainolle. Joonas soitti ettei se pääsekkään tulemaan. Se menikin kavereitten kanssa johonkin muualle. Mua vitutti ja aloin juoda enemmän. Mä en muista siitä illasta kovinkaan paljoa… Mutta mä muistan ne kasvot. Mä huomasin jo aikasemmin ku se tuijotti mua. En tiennyt sen nimeä. Siinä oli jotain outoa, se ei hymyillyt ollenkaan, tuijotti vaan. Mutta en osannut ajatella siitä mitään. Tottakai se katsoi mua, kaikkihan mua katsoi.
Kello oli jo tosi paljon kun Joonas soitti mulle. Menin ulos puhumaan sen kanssa. Se sanos, että se rakastaa mua ja pyys mut niille aamulla. totta kai mä halusin mennä. Kun mä lopetin sen puhelun se tyyppi oli tullut kans ulos. Kaikki muut oli sisällä, ne pelas pokeria. ”Miks et sä pelaa pokeria?” Kysyin kun se hiljasuus alko ahdistaa. ”En mä osaa.” ”Ai. En mäkään.” Se tuli lähemmäks ja koski mun hiuksiin. ”Sulla on kauniit hiukset, ne on tosi pitkät. Ja oot muutenkin kaunis.” ”Öö kiitos.” Mä yritin ohittaa sen ja mennä sisälle mut se tarttus mua olkapäästä kiinni. ”Hei, mulla on kylläkin poikaystävä.” Se ei sanonut mitään, otti vaan mua kädestä ja alko vetämään kauemmas varjoihin. En mä tajunnut sanoa mitään kun olin niin pihalla siitä tilanteesta. En tajunnut mitä se aikoo. Kunnes oltiin siellä puitten suojassa. Se alko koskea joka puolelle. Mä yritin estää. Yritin vetäytyä irti, mut se oli liian vahva. Ja mä olin humalassa. Aloin itkeä. Sanoin sille ”Lopeta tai mä alan huutaa.” Ei sitä kiinnostanut. Kunnes sit yritin huutaa. Se pisti käden mun suulle ja sanos että tappaa mut jos en oo hiljaa. Mä itkin kun se kaatoi mut maahan. Yritin pistää vastaan mut siitä ei tullut mitään. Se oli edelleen liian vahva mulle. Mä itkin ja mun voimat loppus. Mä itkin kun se hengitti mun naamaan. Mä itkin kun se löi mua. Mä itkin ja itkin ja luulin ettei se ikinä lopu. Mä itkin, koska se sattus. Itkin, koska Joonas ei ollut siellä. Itkin, koska se vei multa sen ainoan asian mikä oli yksin mun. Ja mä itkin, koska mulla oli kylmä.
Se lopetti. Mä jatkoin itkemistä. Se vaan häipys pois. Ja mä makasin maassa. Itkemässä. Mä kuulin kun sieltä talosta kantautus ääniä. Ne nauro ja oli ilosia. Kaikki oli hyvin. Niin kuin mullakin oli vielä pari tuntia sitten. Aamulla olin onnellinen. Olin kaunis. Olin vapaa. Kunnes kaikki muuttui.
Se oli 5 vuotta sitten. Olin 15. Tiesin ja osasin kaiken. Maailma vaan odotti mua. Mulla oli haaveita ja suunnitelmia. Olin nuori ja kaunis. Pitkät hiukset ja hymy. Ja kaiken piti mennä suunnitelmien mukaan.
Sillon se ei ollut se herätyskello, vaan äiti. ” Vera, nyt ylös sieltä sängystä!” Ja mähän nousin. Sillä oli tärkeetä et ehdin meikata ja laittaa hiukset ennen koulua. Aamusin ei mitään tärkeempää ollutkaan. Mun suurin murhe oli, etten ollut ehtinyt tekemään sitä ruotsin ainetta, mikä piti tänään palauttaa.
Mä tykkäsin koulusta. Oli kiva nähdä kavereita. Mea ja Veronika teki koulusta käymisen arvosta. Meillä oli aina niin hauskaa. Me oltiin ”ne kolme”. Nyt se on vaan ne kaks ja mä. Mä en vilkassut peiliin ennen ku lähdin kävelemään. Mä asuin siinä peilin edessä. Se oli mun pyhättö. Ei kouluun voinut mennä jos ei oo aamulla vähintää 40 minuuttia viettänyt siinä. Äiti oli ylhäällä, isä oli töissä. ”Mä tuun tänään vasta viideltä, viet sitten koirat ulos kun tuut”. Mä mutustin vaan leipää ja pidin katseen pöydässä. ”Kuulitko sä?” Se kysyi. ”Joojoo..” ”No moikka sit.” Oli helpompaa kun ei puhuttu mistään oikeista asioista. Halusin pitää kaiken pinnallisena. Se oli hyvä niin.
Veronika ja Mea oli jo koulussa kun tulin. Mä hymyilin. Ja miks en ois hymyillyt? Kaikki oli hyvin. Mulla oli ihanat ystävät, ihana poikaystävä ja ihana elämä. Elämä hymyili, miks en mäkin? Se päivä meni samallain kuin muutkin. Me naurettiin, opiskeltiin, syötiin ja puhuttiin. Ja meistä puhuttiin. Mut se oli vaan kivaa. Ajattelin et kaikki huomio on hyvästä. Miks muuten meillä olis aina ne lyhkäset hameet ja tiukat paidat?
”Tuutko sä perjantaina sinne Ainon bileisiin?” Mea meikkas samalla kun se kysyi. Veronika kattos mua odottavasti ja mä huokasin. ”Kai mä tuun, mut mulla ei oo yhtään rahaa bisseen. Vituttaa olla selvin päin.” Pyydä teiän äitiltä.” Helppo Veronikan oli sanoa, se sai kaiken mitä halus. ”Joo, ehkä.” Mä vihaan äitiä kun se anto mulle rahaa. Jos oisin ollu rahaton ja juomaton kaikki olis ehkä nyt erilailla. ”Joonas tulee myös niin kyllä mäkin tulen.” Joonas oli eri koulussa kun me. Mutta ei se haitannut, me nähtiin silti melkeen joka päivä. Ja totta kai mä menin jos sekin oli menossa.
Perjantai tuli nopeesti. Oltiin Veronikalla yhdessä laittautumassa kaikki kolme. Kuunneltiin musiikkia ja juotiin. Illalla mentiin yhdessä bussilla Ainolle. Joonas soitti ettei se pääsekkään tulemaan. Se menikin kavereitten kanssa johonkin muualle. Mua vitutti ja aloin juoda enemmän. Mä en muista siitä illasta kovinkaan paljoa… Mutta mä muistan ne kasvot. Mä huomasin jo aikasemmin ku se tuijotti mua. En tiennyt sen nimeä. Siinä oli jotain outoa, se ei hymyillyt ollenkaan, tuijotti vaan. Mutta en osannut ajatella siitä mitään. Tottakai se katsoi mua, kaikkihan mua katsoi.
Kello oli jo tosi paljon kun Joonas soitti mulle. Menin ulos puhumaan sen kanssa. Se sanos, että se rakastaa mua ja pyys mut niille aamulla. totta kai mä halusin mennä. Kun mä lopetin sen puhelun se tyyppi oli tullut kans ulos. Kaikki muut oli sisällä, ne pelas pokeria. ”Miks et sä pelaa pokeria?” Kysyin kun se hiljasuus alko ahdistaa. ”En mä osaa.” ”Ai. En mäkään.” Se tuli lähemmäks ja koski mun hiuksiin. ”Sulla on kauniit hiukset, ne on tosi pitkät. Ja oot muutenkin kaunis.” ”Öö kiitos.” Mä yritin ohittaa sen ja mennä sisälle mut se tarttus mua olkapäästä kiinni. ”Hei, mulla on kylläkin poikaystävä.” Se ei sanonut mitään, otti vaan mua kädestä ja alko vetämään kauemmas varjoihin. En mä tajunnut sanoa mitään kun olin niin pihalla siitä tilanteesta. En tajunnut mitä se aikoo. Kunnes oltiin siellä puitten suojassa. Se alko koskea joka puolelle. Mä yritin estää. Yritin vetäytyä irti, mut se oli liian vahva. Ja mä olin humalassa. Aloin itkeä. Sanoin sille ”Lopeta tai mä alan huutaa.” Ei sitä kiinnostanut. Kunnes sit yritin huutaa. Se pisti käden mun suulle ja sanos että tappaa mut jos en oo hiljaa. Mä itkin kun se kaatoi mut maahan. Yritin pistää vastaan mut siitä ei tullut mitään. Se oli edelleen liian vahva mulle. Mä itkin ja mun voimat loppus. Mä itkin kun se hengitti mun naamaan. Mä itkin kun se löi mua. Mä itkin ja itkin ja luulin ettei se ikinä lopu. Mä itkin, koska se sattus. Itkin, koska Joonas ei ollut siellä. Itkin, koska se vei multa sen ainoan asian mikä oli yksin mun. Ja mä itkin, koska mulla oli kylmä.
Se lopetti. Mä jatkoin itkemistä. Se vaan häipys pois. Ja mä makasin maassa. Itkemässä. Mä kuulin kun sieltä talosta kantautus ääniä. Ne nauro ja oli ilosia. Kaikki oli hyvin. Niin kuin mullakin oli vielä pari tuntia sitten. Aamulla olin onnellinen. Olin kaunis. Olin vapaa. Kunnes kaikki muuttui.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)